Olen vuosien aikana huomannut yhden ilmiön, joka toistuu yllättävän usein. Mitä tunnollisempi, vastuullisempi ja osaavampi johtaja on, sitä vaikeampaa hänen on usein päästää irti.

Ei siksi, ettei hän osaisi delegoida. Vaan siksi, että juuri vastuunkanto on usein ollut se ominaisuus, jonka ansiosta hän on päätynyt nykyiseen asemaansa.

Hän on ollut se ihminen, johon voi luottaa. Se, joka ottaa vastuun, ratkaisee ongelmat ja varmistaa, että asiat tulevat tehdyiksi. Ja pitkään juuri siitä myös palkitaan. Mutta jossain vaiheessa sama toimintamalli alkaa kääntyä itseään vastaan.

Vastuunkannosta tulee helposti osa identiteettiä

Monelle johtajalle vastuunkanto ei ole vain tapa toimia. Se on osa identiteettiä. Hän on tottunut olemaan se ihminen, joka tietää missä mennään, huomaa ongelmat ensimmäisenä ja ottaa kopin silloin, kun kukaan muu ei sitä tee.

Vuosien aikana tästä muodostuu helposti käsitys siitä, millainen hyvä johtaja on. Ja juuri siksi irti päästäminen voi olla paljon vaikeampaa kuin usein ajatellaan.

Kyse ei ole pelkästään tehtävien siirtämisestä toisille. Kyse voi olla myös siitä, että joutuu luopumaan tavasta, jolla on rakentanut omaa merkityksellisyyttään ja arvoaan työelämässä.

Työelämä palkitsee usein vääränlaista johtajuutta

Työelämässä ihaillaan edelleen johtajia, joilla tuntuu olevan vastaus kaikkeen.

• Johtajia, jotka ratkaisevat vaikeimmat ongelmat.
• Johtajia, jotka kantavat enemmän kuin muut.
• Johtajia, joiden kautta tärkeimmät päätökset kulkevat.

Ulospäin se näyttää vahvuudelta. Mutta joskus olen miettinyt, rakennammeko samalla huomaamattamme organisaatioita, jotka ovat liian riippuvaisia yhdestä ihmisestä.

Mitä tapahtuu, jos kaikki merkittävät päätökset kulkevat aina saman henkilön kautta?

Mitä tapahtuu ihmisten omalle ajattelulle, aloitteellisuudelle ja vastuunotolle?

Usein ihmiset oppivat nopeasti, miten organisaatiossa todella toimitaan. Jos vastaukset löytyvät aina johtajalta, niitä ei välttämättä enää lähdetä etsimään itse. Jos vaikeat päätökset palautuvat lopulta aina johtajan pöydälle, niitä ei välttämättä uskalleta tehdä ilman häntä. Vähitellen organisaatio alkaa nojata yhteen ihmiseen. Ja samalla juuri se asia, jota johtaja yrittää suojella, alkaa heikentyä.

Vahvin johtaja ei ole se, joka kantaa eniten

Luonto tarjoaa tästä kiinnostavan näkökulman. Metsä ei pysy elinvoimaisena yhden suuren puun ansiosta. Se toimii, koska kaikki sen osat ovat yhteydessä toisiinsa. Tuhannet juuret, sienirihmastot, kasvit ja puut muodostavat verkoston, jossa kokonaisuus on enemmän kuin yksittäinen osa.

Sama pätee myös organisaatioihin. Mitä enemmän organisaatio on yhden ihmisen varassa, sitä haavoittuvampi siitä tulee.

Joskus mietin, että johtajuuden onnistumista ei pitäisi mitata sillä, kuinka paljon organisaatio tarvitsee johtajaansa. Ehkä kiinnostavampi kysymys on, mitä tapahtuu silloin, kun johtaja ei ole paikalla.

Ajatteleminen näyttää ulospäin usein tehottomuudelta

Moni johtaja kokee syyllisyyttä hetkistä, jolloin kalenterissa on tilaa. Ikään kuin jokainen vapaa hetki pitäisi täyttää tekemisellä. Todellisuudessa osa johtajan tärkeimmistä tehtävistä ei näytä kiireiseltä lainkaan. Ajatteleminen ei näy kalenterissa, sähköpostien määrässä tai palavereiden lukumäärässä. Sitä ei voi myöskään mitata sillä, kuinka monta asiaa johtaja ehtii päivän aikana ratkaista. Silti juuri ajattelun laatu vaikuttaa siihen, millaisia päätöksiä tehdään, millaisia ongelmia huomataan ja millaisia mahdollisuuksia nähdään.

Luonnossakaan mikään ei toimi jatkuvassa maksimisuorituksessa. Kasvu ja palautuminen vuorottelevat. Toiminta ja lepo vuorottelevat.

Myös ihmisen hermosto tarvitsee tilaa palautua, havainnoida ja käsitellä tietoa. Ilman sitä päätöksenteko kaventuu, luovuus vähenee ja kyky nähdä uusia ratkaisuja heikkenee.

Organisaatio oppii nopeasti, kenelle vastuu lopulta kuuluu

Ihmiset ovat yllättävän taitavia lukemaan organisaation todellisia pelisääntöjä. Jos johtaja ottaa lopulta aina vastuun takaisin itselleen, ympäristö oppii nopeasti toimimaan sen mukaisesti.

Miksi ottaa täyttä vastuuta, jos joku kuitenkin tarkistaa kaiken lopuksi?

Miksi tehdä päätöksiä, jos ne kuitenkin palautuvat johtajan pöydälle?

Vähitellen organisaatio alkaa odottaa, että johtaja ratkaisee asiat. Ja samalla johtaja turhautuu siihen, että muut eivät ota riittävästi vastuuta.

Irti päästäminen ei ole luopumista vastuusta

Tämä on ehkä yksi johtamisen vaikeimmista oivalluksista. Johtajan tehtävä ei ole kantaa kaikkea yksin. Johtajan tehtävä on rakentaa ympäristö, jossa ihmiset uskaltavat ajatella, tehdä päätöksiä ja kantaa vastuuta ilman, että kaikki palautuu lopulta hänen pöydälleen.

Se ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Eikä sitä, että laatuvaatimuksista luovutaan.

Se tarkoittaa sitä, että johtaja uskaltaa antaa ihmisille mahdollisuuden kasvaa vastuuseen. Vaikka se välillä tarkoittaisi myös sitä, että asioita tehdään eri tavalla kuin hän itse tekisi.

Ehkä yksi johtajuuden vaikeimmista tehtävistä onkin tunnistaa se hetki, jolloin oma vahvuus alkaa muuttua organisaation heikkoudeksi. Se hetki, jolloin vastuun kantamisen sijaan pitäisi alkaa rakentaa ympärilleen enemmän vastuunkantajia.

Ja ehkä lopulta johtajuutta ei mitatakaan sillä, kuinka paljon yksi ihminen pystyy kantamaan. Vaan sillä, mitä tapahtuu silloin, kun hän ei ole paikalla.